tiistai 23. lokakuuta 2012

Ahmoon koulun kohtalosta


Viime perjantaina kuulin torilla väitteen, että samalla kun Nyhkälän koulun hankesuunnitelmasta päätettiin on päätetty Ahmoon koulun lakkautuksesta. Haluan tässä julkisesti korjata tällaisen leviävän väärän huhun.

Nyhkälän koulun hankesuunnitelma on hyväksytty suurella yksimielisyydellä sekä kaupunginhallituksessa että valtuustossa. Siihen ei ole liitetty mitään muita kouluhankkeita. Ahmoon koulua uhkaa ainoastaan sen huono kunto, selkeästi se on meidän pienemmistä alakouluistamme huonokuntoisin. Sen koulun tilannetta pohdittaessa on kysymys ollut pitkään siitä, kannattaako nykyistä koulua korjata, vai olisiko parempi rakentaa kokonaan uusi koulu. Kunnan taloussuunnitelmassa on esitetty tuleville vuosille määrärahaa uuden Ahmoon koulun rakentamiseksi. Kaupunki omistaa jo tontin, joka soveltuu hyvin tarkoitukseen ja sijoittuu lähemmäs nykyistä Ahmoon asuinaluetta. Tällöin joutuvat kärsijöiksi lähinnä nykyisen koulun lähellä asuvat oppilaat, joiden koulumatka pitenee.

Voi kuitenkin todeta, että kyse on kohtuullisen pitkästä aikavälistä. Ensin on saatava Nyhkälä kuntoon, ennenkuin voidaan aloittaa seuraava kouluprojekti. Nyhkälä on ensimmäinen Karkkilassa tehty koulusuunnitelma, jossa on varauduttu oppilasmäärän kasvuun. Kaikissa muissa on lähinnä korjattu vanhaa siten, että tilat eivät salli kovinkaan suurta oppilasmäärän kasvua. Itse olen yhteiskoulun opettajana joutunut opettamaan vuosien mittaan ”montussa”, vanhalla ammattikoululla, naapurin omakotitalon olohuoneessa, koulun pommisuojassa, vanhassa metrossa, liikuntahallin kahviossa ja nuorisotilassa. Ei ole ollut helppoa saada niistä hyviä opetustiloja.

Karkkilan kaupungilla on hyvät suunnitelmat tuleville vuosille koulujen saattamiseen ajanmukaisiksi. Näin tulee tapahtumaan, jos voimme säilyttää itsenäisen päätösvaltamme. Mikäli kuntaliitoksia tapahtuu lähiaikoina, uuden kunnan muilla alueilla olevat kouluhankkeet varmaan ajavat meidän koulujemme ohi.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Huutolaisten paluu!

-->
Kunnan perustehtävä on pitää huolta kuntalaisistaan. Usein asetetaan eri ikäiset kuntalaiset vastakkain, pitääkö huolehtia lapsista vai vanhuksista, terveistä vai jo sairastuneista, työssäkäyvistä vai työn ulkopuolelle jätetyistä.

Tässä vastakkainasettelussa on mielestäni perustava virhe. Kunnan on palveltava kaikkia asukkaitaan tasapuolisesti. Osalla kuntalaisista menee toisia paremmin ja he varsin mielellään monissa tapauksissa huolehtivat omista asioistaan. Tähän on viime vuosina liitetty käsite huoltosuhde, kuinka monta huollettavaa jokaisen työssäkäyvän kontolla on. Nähdään uhkakuvia siitä, miten tämä suhde pomppaa pilviin tulevina vuosina.

Lapsia ja nuoria työn ulkopuolella meillä ei tulevinakaan vuosina tunnu olevan liikaa, mutta entä ne vanhukset. Terveydenhoidon parantuessa ihmisten elinikä on kasvanut ja voi sanoa, että suomalaiset elävät vanhemmiksi kuin koskaan. Olen seurannut omien sukulaisteni vanhenemista ja voin todeta, että he elävät täysipainoista elämää siinä iässä, jossa kaikki isovanhempani jo olivat kuolleet.

Toisaalta he ovat tottuneet tulemaan toimeen vähäisillä tuloilla. Joukossamme elää suuri joukko vanhoja maatilan emäntiä ja heidän eläkkeensä on lähes pelkästään kansaneläke. Olen pitkään ihmetellyt, miten he tulevat toimeen ja olisivat valmiita vielä pienistä tuloistaan antamaan lapsenlapsilleen pientä taskurahaa aina heidät tavatessaan. Voisin epäillä, että minun ikäpolveni ihmisillä olisi vaikeuksia tulla toimeen niillä tuloilla.

Nämä ihmiset tekivät kuitenkin pitkän työuran, eivät palkkatyössä, mutta kotona. Vanhimmat heistä olivat töissä jo miesten ollessa sodassa ja tekivät silloin miestenkin työt, vähintään yhtä hyvin kuin hekin. Sen jälkeen Suomi on rakennettu nykyiseksi vauraaksi valtioksi ja miten heitä tänään kohtelemme.

Heistä on tullut huollettavia, jonkinlaisia yhteiskunnan rasitteita. Heidän hoitonsa on aina liian kallista. Tässä tilanteessa halutaan kilpailuttaa heidän hoitoaan, kuten monta muutakin asiaa kunnissa.

Puhutaan suoraan vanhoilla kunnon nimillä. Heistä on tullut kunnan elättejä ja heistä käydään huutolaiskauppaa. Kuka halvimmalla suostuu ”hoitamaan” heitä. Enää huutolaiskaupassa ei myynnin kohteen tarvitse olla läsnä, vaan virkamiehet tekevät kaupat tukkukauppana isoissa erissä. Kaupan voittavat aina halvimmat, eivät parhaat hoitajat.

Olisiko aika tarkastella kunnan tehtäviä uudella tavalla ja antaa vanhoille ihmisille se kunnioitus, mitä he ansaitsevat.

torstai 11. lokakuuta 2012

Ketä varten meidän valtuustoon valitaan

Lueskelin viime viikonloppuna karkkilalaisten kunnallisvaaliehdokkaiden kirjoituksia ja lupauksia.  Niissä kiinnitti huomiotani useimpien ilmotus ajaa omien äänestäjiensä asiaa valtuustossa. Tämä jäi suorastaan vaivaamaan itseäni ja aloin miettiä sitä.

Olen ollut ehdokkaana muutaman kerran ja kahdella viimeisellä kerralla mennyt jopa läpi. En kuitenkaan tiedä, ketkä minua ovat äänestäneet. Suomessa on vaalisalaisuus. Vaikka joku tulisi vaalien jälkeen kertomaan, että hän äänesti minua, en siitäkään voi olla varma, kiitos tämän salaisuuden.

Miten sitten voisin ajaa näiden henkilöiden suoranaista etua, jos en edes tunne heitä? Toisaalta koen tällaisen ajatuksen jopa vääränä. Minusta meitä ei valita valtuustoon ajamaan jonkun pienen ryhmän, keskimäärin alle sadan äänestäjän asiaa, vaan edesauttamaan Karkkilan kaikkien asukkaiden hyvinvointia. Tässä minun täytyy ylittää myös se kynnys, että ajattelisin vain kuvitteellisia omia äänestäjiäni.

Mistä sitten voisin tietää ehdottomasti, mikä on kaupunkilaisten parhaaksi? Siinä kuvaan tulevat tiedot kaupungin asioista ja taloudesta sekä ehdottomasti omat kokemukset kaupunkilaisena. Lisävaikutteen antaa tietysti oma aatemaailma, jota koen myös järkeni ohjaavan.

Näin ollen toimin sen puolesta, että kaupunki olisi hyvä paikka elää kaikenikäisille. Lapset ja nuoret saisivat hyvää hoitoa ja hyvää kasvatusta. Perheillä olisi hyvä elää Karkkilassa ja ongelmatilanteissa niihin saisi nopeasti apua. Koulutuspalveluiden on oltava laadukkaita ja koulujen on saatava riittävät resurssit. Kaikilla on oltava myös mahdollisuus harrastaa. Näillä toimentpiteillä voimme ehkäistä syrjäytymistä ja siten säästämme perusturvan menoissa.

Aikuisten terveydenhoidon ja harrastusmahdollisuuksien on oltava yhtä lailla kunnossa. Kirjaston täytyy toimia tehokkaasti ja työväenopiston on kyettävä tarjoamaan harrastusmahdollisuuksia. Liikuntatiloja tulee olla riittävästi ja niiden tulee olla kunnossa.

Kun ikää kertyy riittävästi eli lähestyy vanhuus, on ikääntyvien asioista pidettävä huolta. Jokaisella karkkilalaisella vanhuksella tulee olla mahdollisuus hyvään vanhuuteen kotipaikkakunnallaan. Tämä edellyttää riittäviä käyttäjille edullisia vanhuspalveluja ja erikoistunutta terveydenhoitoa. Tietysti hekin tarvitsevat ennaltaehkäisevää toimintaa, siinä voivat tarvittaessa avustaa liikunta- ja muut järjestöt.

Kaupungin tiloista huolehtiminen on tärkeää, koska niin voimme taata hyvät palvelut myös jatkossa.

Pitääkö tämä kaikki tuottaa omana palveluna vai ostaa ulkopuolisilta? Tässä astuu varmasti kuvaan  oma aatemaailmani. Minusta kunnan omana työnä tuotetut palvelut ovat parhaita ja pitemmän päälle edullisempia. Tällöin tiedämme myös, ettei voittoa vedetä työntekijän selkänahasta repimällä. Olen kokenut yksityistämisen myös kaupungin työntekijänä. Kun aikoinaan yksityistettiin siivous, romahti myös siivoustyön laatu. Kaupungin omat siivoojat jäivät silloin työttömiksi, koska kilpailutuksen voittanut yritys ei halunnut heitä liian iäkkäinä omille palkkalistoilleen. Myöhemmin kilpailutusten jälkeen olemme nähneet koululla lukuisia siivousyrittäjiä, usein työntekijät ovat säilyneet ja vain vaihtaneet työnantajaa. Joka kerta kuitenkin heidän työehtonsa ovat heikentyneet. Kaipaan edelleen näitä vanhoja kivoja siivoojia, joiden kanssa kasvatimme yhdessä nuoria.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Kenen on vastuu


Viime aikoina on kesusteltu julkisuudessa paljon nuorten syrjäytymisestä ja sen torjumiseksi on tehty erilaisia ohjelmia ja tavoitteena on saada jokaiselle peruskoulunsa päättävälle nuorelle opiskelupaikka toisen asteen oppilaitoksissa.

Tämä tavoite on hyvä, jos se toimisi. Peruskoulun yhdeksännellä luokalla kaikki oppilaat yleensä hakevat yhteishaussa joko ammattikouluun tai lukioon. Opot tekevät vielä kesällä paljon työtä sen eteen, että ensimmäisessä haussa ilman opiskelupaikkaa jääneet saavat sitten kakkoshaussa jonkin opiskelupaikan. Tähän asti kaikki sujuu ja lähettävän koulun tilastossa lähes kaikki ovat päässeet jatkoon.

Tänä syksynä törmäsin ammattikoulun puolella erikoiseen ongelmaan. Monissa ammattikouluissa on käynyt niin, että opiskelijat ovat vahvistaneet ottavansa paikan vastaan ja ammattikoulussa opetusalat ovat olleet täyteen miehitettyjä ennen haun toista kierrosta. Kun koulu on elokuussa alkanut, eivät kaikki opiskelupaikkansa vahvistaneet ole lainkaan ilmestyneet opiskelemaan. Kyse ei suinkaan ole yksittäistapauksista, Luksian osalta tämä koskee lähes 10 % aloituspaikoista ja joissain oppilaitoksissa luku on vielä paljon suurempi.

Näiden nuorten osalta kotikunnan tilastoissa on tieto, että he ovat opiskelemassa jossain oppilaitoksessa. Todellisuudessa he saattavat olla opiskelemassa jossain muualla tai pahimmassa tapauksessa vaeltelevat kaupungin kaduilla. Kunnissa toimii etsivä nuorisotyö, jonka tehtäviin kuuluu syrjätymisvaarassa olevien nuorien ohjaaminen joko opiskelemaan tai työhön. Miten tämä tehtävä hoituukaan tilanteessa, jossa kukaan ei tiedä, että nuori ei opiskelekaan missään.

Kenen sitten pitäisi toimia? Tässä tilanteessa tarvittaisiin etsivän nuorisotyön ja eri oppilaitosten paljon tiiviimpää yhteistyötä, jonka esteeksi ei saa tulla nuoren tietosuoja. Heti kun nuori jättää tulematta opiskelupaikkaansa tai poissaolojen määrä kasvaa, olisi tiedon tultava nuoren kotikuntaan. Mitä kauemmin kestää tiedon saanti, sitä pahemmaksi tilanne nuoren omalla kohdalla muuttuu. Etsivä nuorisotyö tekee hyvää työtä, mutta se ei voi toimia, ellei se tiedä ongelman olemassaolosta.

Lopuksi voisin vielä esittää pohdittavaksi vanhempien vastuun. Miksi vanhemmat eivät huolehdi sen vertaa lastensa asioista, että he ainakin ilmoittaisivat oppilaitokseen, elleivät saa lastaan lähtemään kouluun.